Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Marraskuuvaellus 5.11.2015
VIP 4.11.2015

”Kuura on vienyt viimeisetkin lehdet puista ja pohjoistuuli on alkanut puhaltaa. Soilla kylän mummot keräävät viimeiset hallan kurtistamat karpalot talteen ja havahtuvat vasta kun kavioiden kopina on melkein kohdalla. Pitkä letka hevosia kulkee rauhallisesti pitkospuita pitkin kohti suon toista päätä. Hevosten hengitys huuruaa ja varusteiden nahka natisee.”

Tervetuloa Rosiksen marraskuuvaellukselle! Kiojan johdolla reitti kiertää koko Aittajärven ja puolessa välissä päästään pitämään taukoa laavulla eväiden kera. Kartasta voi katsoa reitin tarkemmin. Mikäli tulet kauempaa, on Rosiksessa mahdollisuus myös majoittua hevosesi kanssa.

Osallistumisia voi lähettää sekä alle että sähköpostiin (mr.kioja@gmail.com) otsikkona marraskuuvaellus. Ilmoittautuminen muotoon ratsastaja – hevonen, hevosen osoite. Alle osallistuessa otsikkoa ei tarvitse.
Ratsastaja saa olla myös alter-ego, mutta laita tällöin "virallinen" nimimerkkisi sulkuihin alter-egon nimen perään. Mukaan otetaan myös oreja, mutta niiden tulee pysyä kurissa ja nuhteessa. Muita vaatimuksia ei hevosille ole. Luonnollisesti hyvä kunto on tärkeä ominaisuus, sillä matkaa on kuitenkin lähes 60 km.
Kuittaaminen ei ole pakollista, mutta suositeltavaa. Alla on lyhyt selostus matkasta, jonka pohjalta voi kirjoittaa tarinan. Myös runot, kommentit ja vaikkapa kuvat toimivat kuittaamisina.

 

”Matkaan lähdetään aamuyhdeksältä ja ensin suunnataan metsän poikki Aittajärven rantaa pitkin kulkevia polkuja ja hiekkateitä pitkin kylälle saakka. Kylältä matkaa jatketaan Erkin maitotilan ohi, jossa voi hyvällä tuurilla nähdä vielä lapin lehmiä. Pian tilan jälkeen tullaan ensimmäiselle joelle ja puusillan ylitykselle, joka johtaa pienen metsikön läpi suolle, joka ylitetään pitkospuilla. Pitkospuiden loputtua ei vielä voida huokaista helpotuksesta, sillä seuraavan sillan jälkeen ne jatkuvat. Suon jälkeen päästään metsätielle, jossa ravataan hetki. Kun metsä aukeaa niityksi, päästään laukkaamaan. Niitty on tarkastettu, eikä siellä ole kuoppia ellei mene liian kauas reunaan. Niityn lopussa kiivetään mäen päälle ja siellä on laavu, jonka luona pidetään tauko. Laavulta on näkymä järvelle ja myös Aittajärven kirkontornin voi nähdä.
Laavutauon jälkeen jatketaan matkaa hieman mäkisemmässä maastossa ja hevoset joutuvat kiipeilemään vähän ennen kuin päästään seuraavalle suolle, jolla pitkospuut heiluvat enemmän kuin edelliset. Älkää huoliko, ne ovat ehjät. Suon jälkeen kiivetään jälleen mäelle josta jatketaan ravissa joelle, joka joudutaan ylittämään isomman tien luota, sillä lähistöllä ei ole muita siltoja. Matka jatkuu ison tien reunassa vielä jylisevän kosken yli ennen kuin poiketaan polulle, joka saattaa näyttää umpimetsältä jolle kulle, joka ei ole koskaan käynyt siellä päin. Loppumatkasta otetaan hevosten jaksamisen mukaan laukkaa tai ravia peltotiellä ja sen jälkeen saavutaan takaisin tallille.”


Muistitko pukea tarpeeksi vaatetta?
Miten ratsusi reagoi aidan takaa tuijottaviin lehmiin?
Olivatko kopisevat pitkospuut kauhun aihe vai ylitettiinkö ne kuin vanha tekijä?
Mitkä olivat ratsusi loppufiilikset? Ihan naatti vai mennäänkö toinen kierros?

 

Osallistuneet
vetäjä: Kioja – Sól frá Far gone Ice
perän pitäjä: Helga – Stigandi frá Far gone Ice

Roope (Akita) - Lenja frá Brimil
Bea - Polar Prince Garpur
Creimeide - Hollabar Hannibal
Melina - Dyantha's Flurry
lottis - Lykkelig Magne
yaren - Ventoksen Räyhähenki
Eerika Viitala (Norpatar) - Antiharmony
Perla - Japantown's Special
Nanna - Tuulen Tirlittan
Kettu - Buddercup
Evelyn (Ewe) - Head Over Heels
Valma - Dunja av Rågross

 [ Kirjoita ]

Nimi: Roope

20.12.2015 15:01
Mä olin saapunut Rosikseen jo vähän ennen kaheksaa. Ilma oli kolee, mut tyyni. Mä hain Lenjan tarhasta ja laitoin sen käytävälle. Lenja oli yks niistä hevosista, mitä ei kannata turhan kauaa harjailla, joten mä pidin ripeen tahin yllä. Mä en ymmärtäny Lenjassa myöskään sitä, et jalkoihin ei saanu koskee. Aina meni turpa rullalle, ku ois pitäny kaviot putsaa tai harjata kintuista kura pois. Mä kuitenki sain tamman harjattuu ja sen kaviot putsattuu (lähes) ongelmitta. Mä talutin Lenjan ulos tallista ja vilkuilin muita vaellukselle osallistuneita. Meitä oli siellä ihan julmetun paljo. Yks, kaks, kolme... Äkkii laskettuna kakstoista Helgan ja Kiojan lisäks.
- Ja sitten pompataan ratsujen selkään, Helga hymyili ja nous Stigandin selkään. Mä tuijotin Lenjaa, joka näytti siltä et jos sil ois mahollisuus se huutais kuinka maailma on sieltä minne aurinko ei pääse paistaa. Mä nousin kuitenkin tamman selkään ja ootin et vuonohevonen menin mun edelle ja mä pääsisin sen taakse. Mä painoin pohkeet Lenjan kylkii, mut sain vastineeks vaan kiukkusta maan polkemista. Mä ootin hetken et se lopettaa ja pyysin liikettä uudellee ja kappas, mähän onnistuin.
Ku me oltiin kulettu vähän matkaa mun varpaita alko vähän kipristellä. Mun ois ehkä sittekki kannattanu tunkee ne villasukat mun jodhpurien alle. No, myöhästä enää rypistellä ku.. Tai ei sittenkää mitää. Lenja oli ollu ihmeen nätisti tän ajan, muutamaa kiukkukohtausta (jotka kärpäset aiheutti) lukuunottamatta. Tamma kulki tasasta vauhtia vuonohevosen takana, vaikka välillä musta tuntuki et Lenja jäi pahasti jälkeen. Sit kun me vihdoin saavuttii kylän tuntumaa mun varpaat tuntu tekevän kuolemaa. Mä koitin jumpata niitä kengän sisällä ja pyöritellä nilkkoja, mut se ei oikein tahtonu auttaa. Mä kyl kestäisin.
Olin just kerenny kehumaa Lenjaa, joka oli kulkenu säikkyilemättä ja kiukkuamatta koko matkan, ku se säikähti. Tuntu et tamman takapuoli ois koskettanu maata ja se noustuaan lähti rivkasti eteenpäi. Mä pidätin Lenjaa ja se päätti alkaa peruuttaa ja steppailla. Se pörisi ku viimestä päivää.
- Lenja soooo... Soo, koitin rauhoitella ja olin selässä mahollisimman rentona. Osa muittenki hevosista tuntu levottomilta. Lenja steppas yhä ja käveli korvat hörössä ja pää pystyssä, mut se oli taas mun hallinnassa. Mä katoin sivulle ja tajusin mitä hevoset säikky, no lehmiä tietty. Erkin lehmät ne siellä kurkkivat uteliaina. Me ohitettiin ne kuitenki ilman sen suurempia komplikaatioita. Eka haaste ohitettu.
Erkin tilan jälkee me tultii koskelle. Se oli iha mielettömän upee! Lenja kuitenki pilas mun fiiliksen, ku se kulki taas korvat niskaan liimattuna. Ihme kiukkupussi. Meijän takana tuleva ratsukko piti välillä vähä turhan pientä turvavälii, joka seki pisti Lenjan kiukkuamaa. Suon kohalla se kuiteski nosti korvasa niskastasa ja tuijotti pitkospuita. Mä kannustin Lenjaa eteenpäi ja se lähti kulkee tasasesti eteenpäi. Hyvä. Mä pelkäsin jo, et se olis taas saanu jonku itkupotkuraivarin. Mun varpaat oli jo unohtanu kylmän, tai sit ne oli menny kuolioo, koska en enää tuntenu niissä jäätyneisyyttä. Mä pidensin vähä ohjaa ja annoin Lenjan kulkee hetken vähä rennommin, mut pitkospuitten jälkee mä taas keräsin ohjat.
Viimesten pitkospuitten jälkee me saavuttii vihdoinki sinne mettätielle. Metässä raiku maiskutusten ja kavioitten äänet. Lenja oli tosi tahmee. Se ei halunnu liikkua eteenpäi, eikä se halunnu tehä yhtää mitää. Mä koitin maanitella sitä ravii, mut ei. Mä päätin siis vielä vähän lyhentää ohjaa ja painoin pohkeet tamman kylkii ja maiskautin, jollon mä sain sen tölttiin. Kannustin sen siitä vielä raviin. Mä kevensin vähä huonosti, koska mä en jaksanu keskittyy. Mua väsytti ja koitin pysyä hereillä. Mä kuiteski havahduin siinä vaiheessa, ku meijän edellä menny vuonohevonen lähti laukkaamaa. Lenja ei näyttäny innostuneelta, mut annoin sille laukka-avut silti. Se lähti sillälailla liikkeelle, et piirretyissä sen paikalle ois jääny sen muotonen pölypilvi. Tamma kiisi ku mikäki enkä mä tahtonu saada sitä kurii. Me laukattii kauniisti Solin rinnalle ja vasta sitte mä aloin saada Lenjaa kuulolle. Mä näin Kiojan vähän ehkä ärsyyntyneen naaman, joten mä palasin pikimmiten omalle paikalle. Mä oon aina se, jolle käy näin.
Laavulla mä olin syöny mun taskusta sinne jääneen proteiinipatukan. Se maistu ällöttävälle, mut mulla oli nälkä. Nyt mun teki taas mieli ruokaa ja me oltii vasta suon kohalla. Lenja tepasteli tosi varovaisena pitkospuilla, ku ne tahto heiluu melkosesti. Must tuntu et kaikki mun takana oli ihan kurkkuaa myöten täynnä mua, koska mä olin koko ajan se, jonka ratsu hidasteli. Onneks tää pätkä suota oli suhteellisen lyhyt ja me päästii pois. Me ratsastettii mäen päälle ja koska olin tylsistyny, mä koitin saada Lenjaa kulkee muodossa samalla. Kyllä, mä olin antanu sen kävellä miten sattuu koko matkan. Tamma ei kyl ollu mun kans samaa mieltä siitä, et kävelläänkö me muodossa vai ei. No, loppujen lopuks Lenja käveli kauniisti kaula kaarelle (eli mä voitin!). Mäen jälkee me päästii taas ravailee ja Lenja kulki yhä muodossa ja kauniisti.
Vihdoin ja lopulta ja jotaki vielä oltii Rosiksessa. Lenja oli hikinen ja mun piti vielä jaksaa seki laittaa kuntoo. Vein ponin satulan ja suitset varustehuoneesee ja harjasin sen käytävällä. Nyt se reppana ei ees jaksanu mullitella nii paljoo jalkojen putsaamisesta, joten seki suju melkee vaivatta. Onneks Lenja oli hikinen, koska mä en ois jaksanu sitä kuskaa ulos, nii talutin sen vaa karsinaasa ja laitoin oven kii. Sit mä soitin Marikan hakee kotii.

Nimi: Melina
Kotisivut: http://runorodeo.net/runoratsut/

06.11.2015 07:56
Ostin Larin loppukesästä eräänlaisena päähänpistona mutta kauppoja ei ole tarvinnut katua, sillä sain mitä parhaimman kaverin maastolenkeille ja kissanristiäisiin. Nyt kun koulu- ja valjakkokisat on tullut käytännössä koluttua, keksin ilmoittaa Larin työhevoskisoihin ja Rosiksen maastovaellukselle. Olen todella innoissani siitä miten monipuolinen rotu Irlannincob on!
Olimme saapuneet Rosikseen jo edellisenä iltana ja kun vaellusaamu koitti, suuntasin laittamaan hevostani kuntoon muiden joukossa. Reissussa oli mukana muutamia tuttuja kasvoja, mutta lyöttäydyin yarenin lähettyville vaihtamaan kasvattikuulumisia. Kun nousimme ratsaille ja Kioja kertasi vielä lyhyesti vaellusreittiä, tajusin ensi kertaa miettiä, miten Lari mahtaisi reagoida pitkospuihin. Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä hienompien hevosten epäröidessä Lari tallusteli issikoiden ja vuonohevosten perässä sen enempiä empimättä.
Marraskuinen päivä oli yllättävän lämmin. Olin varautunut reissuun jos minkämoisin toppavarustein joten kuumahan siinä tuli. Sulloin enimpiä varusteita reppuuni kun kuulin käskyn siirtyä raviin, ja Larihan lähti jolkottelemaan kavereiden mukana huvittuneista käskyistäni huolimatta. Onneksi hevosella oli niin tasaiset askeleet että sain repun kammettua takaisin selkääni ja napattua ohjat käteen ennen kun tilanne äityi katastrofiksi. Tästä oppineena olin kuitenkin loppureissun vähän skarpimpi ja kun saavuimme laukkapätkälle, ampaisimme Larin kanssa ensimmäisinä matkaan! Kuvittelin meidän liitävän pitkätukkaisen hevoseni kanssa tuulen lailla, mutta kun takanamme tulleet yaren ja Rähinä viilettivät ohitsemme rauhallista ja hallitun näköistä laukkaa, totesin vauhtimme olevan kuitenkin melko maltillinen.
Hetken kuluttua saavuimme laavulle jossa pidimme pienen evästauon. Vaihdoin muiden kanssa kokemuksia pitkospuista ja matkan varrella näkyneistä lehmistä, ja vaikka moiset kummastukset olivatkin aiheuttaneet pientä hämmennystä, olivat kaikki hyvällä tuulella ja innoissaan upeista maisemista. Hetken hengähdettyämme kipusimme taas ratsujemme selkään ja jatkoimme matkaa Kiojan johdolla.
Loppumatka olikin alkumatkaa raskaampi, sillä reitillä oli paljon mäkistä maastoa ja sankkaa metsää. Lari jaksoi kuitenkin hämmästyttävän hyvin, enkä oikeastaan edes tiedä miksi olin aiheesta niin yllättänyt, sillä onhan orilla treenattu kotona viime aikoina todella monipuolisesti. Kun viimein saavuimme tallin pihaan oli tunnelma yleisesti ottaen väsynyt mutta onnellinen. Itse olin ihan valmis pienille päivälevoille, mutta Lari oli kaikesta näkemästään niin innoissaan, että se olisi takuulla kipitellyt kiikkeriä pitkospuita pitkin moikkaamaan lehmiä vaikka uudestaan.. Niinpä lupasin että tulemme ehdottomasti mukaan myös seuraavalle vaellukselle.

Nimi: yaren
Kotisivut: http://nurinkurin.net/ventos/

05.11.2015 15:48
Minut valtasi mukava jännityksen tunne noustessani suomenratsuni Ventoksen Räyhähengen selkään ja katsellessani ympärille raikkaassa, mutta lämpimässä syysilmassa. Oli marraskuun alkupuoli, mutta poikkeuksellisen lämmin sää teki pukeutumisesta huomattavasti helpompaa aiempiin vuosiin verrattuna. Mikä tilanteessa oli kuitenkin kaikista poikkeuksellisinta, oli se että seisoimme orini kanssa Rósgarður-tallin pihassa. Olin ilmoittanut meidät jo muutama viikko takaperin kyseisen tallin vaellukselle, enkä katunut vieläkään hetken mielijohteesta tullutta päätöstä. Olin monesti miettinyt, että olisi varsin virkistävää lähteä välillä muitakin maastoja koluamaan kuin niitä tuttuja kotikontuja, eikä samalla puolella Suomea sijaitseva Rosis ollut mikään huono vaihtoehto. Olin lastannut Rähinän aamutuimaan kuljetuskoppiin ja ajaltanut paikalle juuri ajoissa. Suurin osa ratsukoista vaikutti yöpyneen jo valmiiksi paikan päällä, mikä tietysti harmitti sinällään, etten ollut päässyt tekemään kenenkään kanssa aiemmin tuttavuutta. Positiivinen yllätys oli kuitenkin se, että mukana oli minullekin tuttuja ratsastajia!

Rosiksen omistaja Kioja alkoi piakkoin järjestelemään meitä fiksuun järjestykseen ja antoi vielä viimeisimpiä ohjeistuksia, kuinka toimisimme yllättävissä tilanteissa, mikäli niitä pääsisi syntymään. Tämä tuskin olisi kuitenkaan ongelma, kaikki vaikuttivat olevan kuitenkin kokeneita ratsastajia ja tuntevan omat ratsunsa hyvin. En voinut olla ilostumatta, kun kuulin meidän pääsevän Rähinän kanssa Melinan ja hänen irlannincob-orinsa taakse, kyseisen naisen tunsin nimittäin kaikista parhaiten kasvattikauppojemme osalta. Melinakin näytti olevan innoissaan ja pian joukkiossa olikin ainakin kaksi kaakattavaa nuorta naisihmistä…

Kiojan ja hänen suloisen islanninhevostammansa Solin johdolla matkamme alkutaival mutkitteli pieniä polkuja pitkin, jotka veivät niin metsän läpi kuin aivan rannankin tuntumasta. Allani innokkaasti kävelevä Rähinä ei ollut moksiskaan siitä, vaikka letkassa oli mukana niin tammoja kuin orejakin. Hevoseni oli jo niin tottunut monenlaisiin tilanteisiin, etten minä siitä voinut olla kuin ylpeä! Varoin kuitenkin tarkoin menemästä liian lähelle Melinan Lari-oria, ihan senkin takia ettemme onnistuisi tallomaan edellä olevan ratsun kantoja. Polut olivat peittyneet paksuun lehtipeittoon ja aina silloin tällöin kuului pieni kilahdus jonkun hevosen kengän osuessa lehtien alta pilkistävään kiveen. Jossain vaiheessa huomasin jo matkaavamme hieman leveämpää hiekkatietä pitkin ja Kioja jo huutelikin letkan etunenässä raviin siirtymistä. Tässä vaiheessa saattoi huomata muutaman hevosen ottavan hiukan kipinää ja yrittävän päästä toistensa ohi, mutta kun niiden ratsastajat eivät antaneet moiseen lupaa, tyytyvät ne vain pärskähtelemään kovaäänisesti.

Pienen pätkän jälkeen oli aika siirtyä jälleen käyntiin, olimme nimittäin saapumassa pian kylään. Oli mukavaa, että ratsastuksen ohella niin Kioja kuin peränpitäjä Helgakin kertoilivat matkan edetessä, milloin olimme missäkin ja näin saatoimme kokea olevamme todellisella maaseutumatkalla. Sinne jäivät taakse Erkin navetat lehmineen, ja pikkuruiset purot ja joet puusiltaylityksineen. Mikään näistä ei tuottanut juuri millekään hevosista ongelmaa, mutta toisin oli siinä vaiheessa, kun pääsimme suotaipaleelle. Sen ylittäminen tapahtui pitkospuita pitkin ja minun oli kyllä myönnettävä heti alkuunsa, ettemme Rähinän kanssa olleet ikinä joutuneet moiseen tilanteeseen. Islanninhevoset lähtivät tottuneesti kopistelemaan lankkuja pitkin, mutta muutamaa ratsua sai totta totisesti houkutella jatkamaan eteenpäin. Nousipa joku hevosensa selästäkin alas ja talutti jännittynyttä otustaan alkumetrit. Rähinä otti muutaman haparoivan askeleen pitkospuiden päälle ja niitä seurasi samanmoinen määrä askelluksia taaksepäin. Minua tilanne lähinnä vain nauratti, mutta siitäkin huolimatta patistin hevostani päättäväisesti eteenpäin. Eihän se Rähinäkään kauaa jaksanut vastaan hangotella, etummaiset kaverit kun menivät jo monta metriä edellä!

Päästyämme lopullisesti eroon pitkospuista, niitä oli nimittäin jatkunut ihan loputtomalta tuntuvan ajan, olimme jälleen turvallisesti kiinteällä maankamaralla. Edessämme aukeni jälleen metsätie, jossa pääsimme ihan kunnolla ravaamaan. Hevosista näki jo tässä vaiheessa pieniä rauhoittumisen merkkejä, mutta kyllä niissä siltikin virtaa riitti. Viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun metsä muuttui niityksi ja Kioja antoi luvan laukkaan. Kuten arvata saattoi, alkoi tässä vaiheessa meno olla jo vähintäänkin kaoottinen, kun ympärillä oli pelkkää aukeaa, joka sai hevoset innostumaan enemmän tai vähemmän liikaa. Rähinä yritti purra hiukan kuolainta ja ottaa haluttua rivakamman tahdin samalla yrittäen edellä olevien ratsukoiden edelle, mutta minä pidin pintani ja ohjasin raudikkoni uudemman kerran jonoon. Muillakin tuntui olevan samanlaisia ongelmia omien kullannuppujensa kanssa, mutta suurimmaksi osaksi saattoi kuitenkin huomata, että ihan joka ikinen ratsua myöten nautti tästä hetkestä.

Tasattuamme hiukan hengityksiämme ja kivuttuamme mäen päälle, oli aika nousta hetkiseksi hevosten selästä ja lepuuttaa takamuksiamme. Evästauko teki totisesti terää, enkä laittanut ollenkaan hanttiin saadessani muutaman grillimakkaran nenäni eteen. Rähinä oli hitusen kauempana sidottuna puuhun, mutta jostain kumman syystä sitä tuntui kovastikin kiinnostavan ihmiset, joilla oli makkara kädessään. Olisikohan siinä vaiheessa pitänyt alkaa jo huolestumaan? Juuri sillä hetkellä kaikki tuntui olevan enemmän kuin hyvin, mikäs siinä oli katsellessa kauniita vaaramaisemia.

Retkemme oli puolivälissä, eikä hämärästä ollut onneksemme vielä tietoakaan. Olimme vain hetki sitten varustaneet ratsumme uudestaan ja lähteneet jatkamaan matkaa, tällä kertaa kiipeillen ihan urakalla niin ala- kuin ylämäkiäkin. Rähinällä tuntui edelleenkin riittävän virtaa vaikka muille jakaa, ja lähes jokainen ylämäki piti yrittää mennä sellaisella vauhdilla, ettei tiennyt minne alle jäävät männynkävyt ja oksat lentelivät. Jossain vaiheessa saavuimme kuitenkin jälleen uusille pitkospuille, jonne tällä kertaa hevoset menivät paljon varmajalkaisemmin. Rähinä tosin tuntui jännittävän melkoisesti niiden heiluvuutta, mutta ori kuitenkin pysyi pitkospuilla. Välillä tosin pelkäsin, että ori ottaisi hätiköityjä harha-askelia niiden ulkopuolelle, mutta se pelko osoittautui täysin turhaksi.

Allani oleva suomenhevonen oli oikea ihanneratsu tällaiseen maastoon, se minun oli taas todettava noustessamme jälleen mäkeä ylös ja ravatessamme joelle asti. Rähinä ei varsinaisesti missään vaiheessa venkoillut vastaan, vaikka sitä moni uusi asia hitusen jännittikin. Se kuitenkin ylitti jälleen sillan varsin mallikelpoisesti, kun ylitimme joen ja talsi varmajalkaisesti ison tien reunaa. Matkan varrella oleva koski oli hiukan jännittävä jylinänsä vuoksi, mutta eihän nyt isot pojat sellaisia pelkää! Eihän? Näin minä ajattelin ennen kuin olimme vasta kunnolla sen kohdalla. Rähinä otti äkkiarvaamatta sivuloikan tielle päin päristen oikein urakalla, eikä varmasti ollut mikään malliesimerkki muillekaan hevosille. Onneksi ori totesi kuitenkin heti tämän jälkeen pelkonsa täysin aiheettomaksi ja oli taas valmis palaamaan muiden hevosten kanssa jonoon.

Hämmästyin täysin Kiojan huutaessa jossain vaiheessa, että kääntyisimme pian vasemmalle. En nähnyt minkäänlaista reittiä, josta olisimme päässet hevostemme kanssa kulkemaan, mutta ilmeisesti se oli vain yksinkertaisesti niin piilossa, ettei sitä tielle kunnolla nähnyt. Siellä se pikkuruinen polku pilkotti kaiken kasvillisuuden keskellä! Jonkin ajan kuluttua kulkumme eteni taas peltotielle ja maisemat alkoivat näyttämään taas tutummilta. Olimme melkein perillä, mutta vielä oli aika ottaa viimeinen laukka- tai ravipätkä. Osa hevosista jättäytyi suosiolla taaemma ravaten raskaammin askelin, mutta osa hevosista otti sellaiset spurtit, että heikompaa olisi taas jännittänyt. Ja arvata saattoi, että Rähinähän se totta kai kuului niihin hurjapäisimpään…

Nimi: Valma

04.11.2015 18:33
Valma - Dunja av Rågross, http://hallava.palstani.com/h12-dunja

Nimi: Alex
Kotisivut: http://hallava.palstani.com/

29.10.2015 14:06
Nanna - Tuulen Tirlittan, http://hallava.palstani.com/h20-tinttu
Kettu - Buddercup, http://hallava.palstani.com/h13-palle

Nimi: Creimeide
Kotisivut: http://poukaman.net/y/

13.10.2015 15:25
Vaelluskertomus

Olimme tulleet jo koleana edellisiltana tallille yöksi, sillä vaellus starttaisi jo yhdeksältä aamulla. Rosis oli melko kaukana Yentelistä, joten ajattelin kaikille olevan paras vaihtoehto jos tulemme jo edellisenä iltana paikalla. Hannilla meni hetki rauhoittua vieraaseen karsinaan unille, mutta helpotuin huomatessani orin rauhoittuvan ja vetäytyvän omaan rauhaansa.
Aamulla valmistelin Hania huolella harjaamalla sitä jo tuntia ennen lähtöä. Minua alkoi jännittää, sillä en tiennyt kuinka hyvin oriin kunto riittäisi näin pitkälle matkalle! En ollut itsekkään koskaan osallistunut näin pitkälle vaellukselle.

Nousimme kaikki reippaasti ratsaille kirpeässä mutta aurinkoisessa syysaamussa. Alkumatkan maisemat suosivat meitä: seurasimme paljon rantaviivaa ja kotoisia hiekkateitä. Saatoin vain nauttia satuloiden narinasta, kavioiden rytmikkäästä kopinasta ja syksyn kauneudesta, karuudestaan huolimatta loppusyksy on aika upeaa aikaa. Kuin huomaamatta olimme saapuneet Aittajärven pienelle kylälle. Mieleeni tuli aivan lapsuus - olin kotoisin yhtä pieneltä paikkakunnalta itseasiassa hyvin läheltä Aittajärveä. Lapsuudestani muistin, että pian kylän jälkeen tulisi lehmätila ja ilokseni huomasin sen olevan yhä paikoillaan! Hanni vähän vierasti tien varteen meitä katsomaan tulleita lehmiä, sillä se ei ollut aiemmin nähnyt niitä lähietäisyydeltä. Sarvettomat, valkoiset lapinlehmät näyttivät hyvin lempeiltä ja ehdin jo vähän harmitella etten ole koskaan päässyt tutustumaan nautoihin sen paremmin vaikka maalta olenkin kotoisin.

Matkan ensimmäinen jännitysmomentti tuli lähes heti tilan jälkeen, kun reitti vei meidät puusiltaa pitkin joen yli. Osaa hevosista kumiseva ja hieman kapea puusilta pelotti aivan kamalasti! Hani onneksi ylitti sillan vähän jännittäen, mutta kuitenkin sen kummempia jumittamatta. Onni on luottava ratsu! Aivan kuin puusillassa ei olisi ollut tarpeeksi jännitystä, matkamme jatkui pitkälle pitkospuuosiolle suon läpi. Jännitin itse pitkospuita varmaan reissussa eniten, mutta onneksi kaikki sujui hyvin. Ensimmäiset metrit Hanni oli vähän kummasteleva, mutta rentoutui nopeasti.
Päivän ensimmäinen ravipätkä alkoi vasta loputtomalta tuntuneen suon jälkeen. Ratsut olivat innoissaan ja ravailivat korvat hörössä reipasta tahtia eteenpäin! Into vain kasvoi, kun joukon vetäjä Kioja antoi meille niityllä luvan laukata. Hanni oli niin innoissaan että heitti noston jälkeen pukinkin! Minua nauratti ja tunsin olevani erittäin onnellinen mahtavan ratsuni selässä.

Niitty rajautui melko jyrkkään mäkeen, jonka kiipesimme käynnissä. Meidän täytyi nousta kevyeen istuntaan, sillä mäki oli oikeasti melko jyrkkä! Hani aivan puuskutti päästyään ylos taukopaikallemme laavulle. Laavulla pidimme reilun tunnin eväs- ja kahvitauon, jonka ajaksi vaihdoimme ratsuillemme riimut päähän suitsien tilalle. Nuotiolla keitetty pannukahvi maistui todella hyvälle!

Piristävän evästauon jälkeen jatkoimme matkaa aivan uudella puhdilla eteenpäin. Reitti jatkui mäkisessä maastossa ja pystyimme hyvin ratsastamaan löysin ohjin, sillä ratsumme eivät mitenkään ihmeemmin puhkuneet enää virtaa. Muutama jyrkempi alamäki oli Hanille vähän vaikea ja se meinasi kompuroida, mutta se vain on orille hyvää harjoitusta. Tekee taatusti hyvää lihaksistolle ja tasapainolle!
Naamani taatusti venähti, kun mäkimaaston jälkeen olimme taas suolla. Tarkemmalla tarkastelulla kyseessä oli eri suo kuin aiemmin ja koin sen vielä inhottavammaksi: pitkospuut olivat vanhemmat ja antoivat kavioiden alla enemmän periksi. Ihmettelin, kuinka rohkeasti ja rennosti Hanni niitä käveli, sillä itseäni kammoksutti orinkin puolesta. Onneksi tämä suo oli pienempi kuin edellinen, ja pääsimme pian taas kapuamaan mäen päälle. Maisemat olivat muuttuneet hämyisämmiksi, sillä meitä ympäröi tiheämpi metsä. Mäeltä pääsimme jatkamaan matkaa rennossa ravissa useamman kilometrin ajan. Matkasimme joelle, jonka ylittämiseksi jouduimme kiertämään isolle tielle. Onneksi paikalliset autoilijat olivat huomaavaisia, ja monet ohittivat pitkän hevosletkan kävelyvauhtia. Se reissusta olisi puuttunutkin, jos joku olisi päätynyt säikähdettyään auton alle..

Vähän ennen kuin käännyimme takaisin metsään, ylitimme autotietä pitkin suuren kosken. Onneksi vuodenajan ansiosta se ei vaikuttanut olevan täysissä voimissaan, mutta ratsumme terästäytyivät silti kovasta melusta. Metsäpolku jota kuljimme loppumatkan oli todella kapea. Siellä täällä oli puiden juurakoita ja pelkäsin Hanin muksahtavan nenälleen hetkenä minä hyvänsä! Ori alkoi myös olla jo vähän väsynyt, joten oli todellinen ihme ettemme kompuroineet lainkaan.
Lopultakin pitkän päivän jälkeen tallipiha alkoi häämöttää horisontissa, ja saimme ottaa loppuravit tai -laukat peltotiellä. Me Hannin kanssa vain ravailimme kevyesti, mutta muutama seurueestamme jaksoi ottaa reippaan laukkapätkänkin! Tallilla satulasta laskeutuessa olo oli aivan kuin ankalla ja kävely tuntui todella vaivalloiselta. Hanni oli kuitenkin jaksanut uskomattoman hienosti ja olin kovin ylpeä ponistani ♥

Virtuaalitalli Rósgarður

Kaikki materiaali © Kioja, ellei toisin mainita.

©2020 Rósgarður - suntuubi.com